Ihana aamurusko itäisellä taivaalla! Herään seitsemältä. Rukouskirjassa: Herra, älä ota minulta pois taivaallisia lahjojasi. – Jatkan mielessäni: anna niitä, älä ota pois.



Aamiaisella Hymy ja Katse. - Taivaalliset lahjat?

Hymy tulee tutulta ihmiseltä, jonka tapasin eilen trapesassa yllättäen. Hän on retriitti-ihmisiä ja on ystävänsä kanssa täällä lomapäiviään viettämässä. Siinä totesimme kaikki kolme yhdessä miten hyvä paikka tämä on talvisaikaan.

Katseessa kohtaan punaruutupuseroisen, ohimoilta harmaantuneen miehen, jonka myöhemmin näen askartelemassa sillakorvan talon remonttityömaalla.

Ihminen muistaa Katseen, joka ei säikähdä kohtaamista, koska tavallisesti silmämme lipuvat toisten ohi värähtämättä.



Aamun kävelyyn lähden jyrkän mäen suuntaan. Pakkasta on edelleen 17 astetta. Puut ovat saaneet huurrepuvun yön aikana. Kun aurinko kiipeää metsän latvuspitsin suojasta, huurre alkaa säihkyä lumoavasti. Riippakoivu, sielunpuuni - miten sen pitkät oksahiukset kimaltavat...



Kävelyllä alan nähdä. Hakkuuaukealle on jätetty kaksi kuusta, toinen tummanvihreää elinvoimaa uhkuva - toinen pystyyn kuollut, pelkkä rungon ja oksien figuuri kuin muisto jostain, joka kerran oli puu. Aukealla vain nämä kaksi, lähekkäin.

Tulen ajatelleeksi toivettani tulla kuoltuani tuhkatuksi ja sirotelluksi Valamon sillalta myötävirtaan. Mistä se toive on kotoisin? Haluanko saada poikani käymään täällä itselleni rakkaaksi tulleessa maisemassa edes sen kerran? Määrittyisikö tämä paikka heille sen mukaan Kuolemanvirran maaksi oltuaan minulle Taivaallisen Valon maa?



Näen jäniksen viehättävän juoksupolun jäällä. Olen aina ihmetellyt miksi ne juoksevat niin hassun mutkaista reittiä eikä ikinä suoraan. Ja kas, virran sula kohta sillan alla on eilisestä laajentunut!



Valaise ajatuksemme silmät.

Mietiskelen aamun rukousta, kun jostain tulee kirkas ajatus: nouse katsomaan!

Menen vaistomaisesti ikkunan luo ja juuri silloin huurrekoivu ravistaa hiuksistaan lumitimanttipilven tuulenhenkäyksen mukaan…. valonsäteet kimaltavat kiteissä, jotka hitaasti, hitaasti leijuvat maahan…. kauneuselämys, johon eivät sanat enää riitä…. heltymysitku puhkeaa kutsumatta.



Pyhä Paisios muuten on oikeasti ollut olemassa (1924-1994). Tämä Pyhän Vuoren ohjaajavanhus oli tunnettu armolahjastaan vastata nykyajan ongelmissa kamppaileville ortodoksikirkon hengellisestä perinteestä nousevalla ajattomalla viisaudella.

Hän puhui järkisydämisyydestä: ihmisen sydän on keräytynyt aivoihin. Järkeily väsyttää. Mielen tulisi sen sijaan laskeutua sydämeen ja toimia yhteistyössä sydämen kanssa. - Mielessäni käy muutama järkisydäminen ihminen, jonka sydän tuntuu keräytyneen aivoihin. Se tekee ihmisestä jotenkin kovan. Vaara pyrkiä ratkaisemaan asioita järjen johdolla ei ole niin vierasta minullekaan.



Valamossa viipyjälle ei ole ihan sama mitä lukee. Yritin lukea Askel-lehteä, jonka tulin ostaneeksi bussimatkaa varten. Se on kai sinänsä hyvä lehti; tarinoita tavallisten ihmisten tavallisesta elämästä, uskon tuomasta avusta sairauksissa, kriiseissä. Täällä se tuntui pulisevan ihan liikaa. Yhtä sanojen kilinää.

Runot, rukouskirjat, ortodoksi-isien tekstit tuntuvat sopivilta. Sanojen pitää kuultaa läpi ja hengittää. Ajatuksen olla niukka ja kirkas.



Iltapäivällä ihmettelen oliko aamuinen huurrekimallus unta. Puut ovat aivan paljaat. Aurinko sulatti?



Trapesaan mennessäni ajattelen: olisipa hernekeittoa. En oikeastaan edes ole hämmästynyt sitä lusikoidessani vähän myöhemmin. Täällä oleminen on yhtä virtausta, jossa asiat tapahtuvat eri aikamuodossa kuin arkielämässä.

Harmittelen hiukan, että paastorukousten himojen sammutuspyyntö on kuultu vain osittain: kahvin himo on täysin kadonnut, mutta pullan himo ei.



Iltapäiväkävelylle lähden tavoite mielessäni. Aion kävellä Valamontietä pikatielle päin ’väärän koivun’ luo ja takaisin reipasta lenkkivauhtia. Matkaa tulee 5-6 kilometriä. Pientä hikeä pinnassa, posket punaisina palaan huoneeseeni. ”Ei numeroa” on taas soittanut. Miksi tuo ihminen ei kuuntele vastaajaviestiä, joka kertoisi, että olen lomalla ja tavoitettavissa vain tekstarein. Puhelut rikkovat hiljaisuuden, tekstiviestit eivät, sen olen jo oppinut.



Ehtoopalveluksessa on erityisen hyvä olla, vaikka jalat hieman protestoivat seisomisesta kävelyn päälle. Siellä on taas Isä Sergei ja Veli Martti sekä kolme laulajaa. Psalmilaulun aikana tapahtuu, että sieluni pääsee hetkeksi taivaalliseen rukousvirtaan irti kaikesta maallisesta, ajasta, paikasta, kipeiden jalkojen väsymyksestä. Hetki on taas yksi taivaallisista lahjoista. Siinä ihmeellisen lämpimän rakkauden valossa tuntee vain äärimmäistä heltymystä ja kiitollisuutta.



Kello 22:n rukous: Herra, anna minulle hyvä mielenlaatu. – Mielenlaatu? Hyvä - voi... niin…

Iltamyöhään huoneessani tulen rukoilleeksi rauhaa ja lepoa sekä naapurihuoneeseen asettuneelle ihmiselle, joka yskii lähes taukoamatta että itselleni sen myötä.

-Nukun ihanasti, unia näkemättä.



Olenko unohtanut mikä voima rukouksella voi olla? Voi vain ihmetellä miten se toimii. Tuskin on kysymys uskon määrästä ollenkaan, ehkä enemmänkin siitä lahjaksi saadusta laadusta. Itse asiassa kaikki, koko elämä tuntuu lahjalta.