Leena Rantanen, Kirja taskussa, LK-kirjat, 1998;

Kirjeitä Aurooralle, LK-kirjat, 1999



” Hän etsi jokaisen katsetta, mutta ketäpä hän kiinnostaisi, säkkärätukkainen, tummaihoinen lehdenmyyjä. Kylläkiitos, eikiitos, eikä ole välttämätöntä sanoa edes ei, riittää kun ei katso.

En voinut olla vastaamatta hänen hymyynsä. Kerran seisoimme vieretysten hämärtyvällä kadulla, hänellä oli vielä muutama Le Monde myymättä ja hänkin jäi kuuntelemaan köyhää katulaulajatarta, joka pelasti viimeiset aidot chansonit, toi vanhat ajat takaisin ja tapahtui ihme: hetkeksi kaikki unohtivat naamionsa, löysivät tietämättään hymynsä ja yksinkertainen onni yhdisti toisilleen vieraat ihmiset.” -Kirja taskussa



En enää muista missä oikeastaan osuin vaatimattoman näköiseen pikku pokkariin, jonka kannessa oli mustavalkoinen kuva. Siinä valtavan puun – ehkä kastanjan - alla oli tuoleja sikin sokin, niissä matkan päässä toisistaan mies ja nainen, kummallakin kirja. Kuvan tunnelma oli niin kutsuva, että avasin kirjan. Sielläkin oli kuvia, jokaisessa joku syventynyt lukemaan. Luin satunnaisen palan tekstiä ja tajusin heti, että kirjoittajassa olin kohdannut sieluntoverin, ihmisen, joka rakastaa kirjoja, lukemista, kirjoja, kirjoittamista.



Kirja taskussa on kirja, joka mahtuu taskuun ja vie lukijan huiman kevyesti interiööristä toiseen, maasta ja maisemasta toiseen, tarinasta toiseen. Henkäyksenomainen on irtoaminen, lähtö – kevyen tarkasti kuvautuu liike, paluu. Kirjoittaja luo sanoin kuvia, joissa tapahtuu paljon näennäisen tapahtumattomuuden sisällä. Kieli on notkeaa ja kosmopoliittinen, alati vaihtuva ympäristö antaa oman, viehättävän raikkautensa tekstiin. Rantanen on sielultaan ja sydämeltään eurooppalainen, hän on yhtä kotonaan Pariisissa, Roomassa, Luxemburgissa, Prahassa, Budapestissa. Hänen tekstissään tulee vastaan omakin, kaukainen ajatukseni kaupunkien, paikkojen sielusta…



Kirjeitä Aurooralle on kokoelma kummitytölle kirjoitettuja pikku kirjeitä, ensimmäiset kirjoitettu jo ennen kuin tyttö osasi itse lukeakaan. Kirjeiden merkitys korostuu kummityttären elämässä, kun hänen vanhempiensa avioliitto keikkuu vuosikaudet kuilun partaalla. Kummitädillä itsellään päättyy pitkä rakkaussuhde kirjeiden aikaan. Kirjeiden viesti on aito, lämmin ja rakastamaan rohkaiseva. Elämänviisauttaan ja omia löytöjään avoimesti ja lasta kunnioittaen jakava kummitäti on ihana lahja neidoksi varttuvalle Aurooralle.



” Milloin tulen, kysyit. En tiedä. En voi vielä tulla. Elämä on sellaista ettei ihminen itsekään tiedä miksi täytyy tehdä niin kuin täytyy tehdä. - - - Välillä täytyy lähteä pois, että voisi tulla takaisin. Että olisi ikävöinyt ja kokisi jälleennäkemisen riemun. - - -

Elämä haluaa, että se eletään, itketään, nauretaan ja rakastetaan. Ja joka kerta kun surustaan puhuu, se kevenee edes ihan vähän ja tilalle tulee tyhjää, johon alkaa kasvaa jotain uutta. Eikä yhden murhetta voi verrata toiseen…”