Alku



Oli yksin leikittyjä leikkejä, metsän halki kuljettuja koulumatkoja, luonnossa samoilua, vinttikamarissa lueskelua ja kirjoittelua. Oli hiljaisia sunnuntaiaamuja kotona, kun isä luki lehtiään, äiti puuhaili hyräillen keittiössä ja me isoveljen kanssa nyhräsimme siinä tuntumassa läksyjämme.



Lapsuuden perheestäni puuttui lörpöttelykulttuuri. Aikuiset puuhasivat enimmän ajan töissään ja heidän keskinäinen ajatustenvaihtonsa liittyi tilan tai paikkakunnan asioihin. Isoveli ja Mie kalkatimme tietysti välillä omiamme ja jos mekastus liikaa koveni, isä saattoi murahtaa: noh, muoskat!



Äidin kanssa me puheltiin kyllä kaiken maailman asioista kotitöiden lomassa. Kun kelaan muistojani, tulee mieleen: äiti oli isää huumorintajuisempi ja puheliaampi, mutta väsymystään usein kireä. Hän yritti kasvattaa tytärtään yhtä taitavaksi talon töissä kuin itse oli, mutta tämä onneton oli enemmän lukutoukka ja tiesmikä haaveilija.



Luonto



Muistan lukeneeni varsin varhain Anne Frankin päiväkirjan, Metsä oli ystäväni. Juutalaistytön selviytymistarina teki valtavan vaikutuksen. Metsä oli turvapaikkana henkiinjäämistaistelussa, jossa luontoäiti oli ainoana maailmassa lapsen puolella.



Oma suhteeni luontoon on pienestä asti ollut mutkaton. Maalla kasvaneena opin jo varhain liikkumaan maastossa ja havainnoimaan kasveja ja eläimiä. Missä myöhemmin olen asunutkin, olen etsiytynyt metsäpoluille, vaeltanut veden ääreen, noussut kallioille nähdäkseni kauemmas.



Luontosuhteeni ei ole ollut erityisen biologisesti orientoitunut. Vaikka kesäisin toisinaan kiikaroinkin lintuja tai etsin kasvikirjasta jollekin harvinaisemmalle kukalle nimeä, se kuuluu vain luonnollisena osana kiinnostukseen, minkään sortin bongaria ei minusta saa. Erikseen ovat ne ihmiset, joiden luontosuhteeseen kuuluu määrättömästi spesiaalitietoa ja teknistä vempaimistoa.



Henki



Kasvuni lapsesta aikuiseksi hengellisessä mielessä on ollut mutkitteleva polku. Uskovaisen kodin, oman ukin pitämän pyhäkoulun, rippikoululeirin, nuorten raamattukurssin ja viimein Diakonissalaitoksen kutsumustietoisen kasvatusmankelin läpi kuljin omaehtoiseen uskonelämään. Matkalla on ollut tarpeellinen määrä epäilyä ja vastustusta, polulta poikkeamisia, kokeiluja ja harharetkiä. Pohja on pitänyt ja oma tie löytynyt vähitellen etsimisen, kyseenalaistamisen ja taistelujen kautta.



Kosketus



Oli kevät 1988. Olin käynyt läpi rajun kehitysprosessin ammatillisen jatkokoulutuksen myötä. Oli vahva tunne, että elämääni on puhkeamassa jotain uutta, mitä se on? Eräänä päivänä näin lehti-ilmoituksen kolmen viikon ryhmämatkasta Keski-Euroopan luostareihin ja yhteisöihin. Tiesin heti, että tuolle matkalle on lähdettävä.



Matka tehtiin bussilla. Ajaessamme Helsingistä Turun satamaa kohti matkanjohtaja Anna-Maija Raittila piti ensimmäisen hetkirukouksen. Laulettiin lyhyttä rukouslaulua, hiljaa, uudestaan ja uudestaan. Psalmin ja evankeliumitekstin välissä laulettiin taas. Rukoushiljaisuuden aikana bussiin laskeutui syvä, valoisa rauha. Tunsin tulleeni Kotiin.



Kolmen viikon matka oli täynnä kosketuksia, jotka vahvistivat kotiinpaluun kokemusta. Hiljaisuus matkatovereissa ja yhdessäolossamme; hiljaisuus hetkirukouksissa ja lauluissa; hiljaisuus paikoissa, joihin pysähdyimme ja joissa viivyimme. Pyhän kosketuksia.



Retriitti



Matkan jälkeen hakeuduin elämäni ensimmäiseen retriittiin. Vietimme pienellä joukolla (alun toistakymmentä henkeä) viisi päivää paikassa, jossa oli vanha torppa metsän keskellä, pihapiirissään majoitusrakennus ja kappeli. Retriittipäiviä rytmittivät yhteiset ateriat ja hetkirukoukset. Ateriat nautittiin vaiti, klassinen musiikki soi hiljaa taustalla. Hetkirukouksissa kappelissa retriitin ohjaajapappi luki raamatun tekstejä ja rukouksia ääneen, yhdessä lauloimme virsiä tai rukouslauluja. Koko aikana osanottajat eivät keskustelleet lainkaan keskenään. Yhteyden tunne oli silti vahva.



Väliaikoina lueskelin ja kirjoittelin huoneessani. Tein pitkiä kävelyretkiä. Nukuin paljon. En pohtinut asioita, ajatukset soljuivat vapaina. Päivä päivältä olo rauhoittui, väljeni, keveni. Luonnossa kävely nosti vahvoja tunteita. Syntyi omaan elämään ja ihmissuhteisiin liittyviä oivalluksia. Itketti. Oli kirkas ja hyvä olo. Hiljaisuus ja sanaton yhdessäolo tuntui hoitavan sielunhaavoja.



Retriitin päättyessä tunsin haluttomuutta palata hälyyn ja kiireeseen. Puhuminen tuntui ponnistukselta, en olisi välittänyt kuunnella tavanomaista lörpöttelyä. Kotona odotti perheen normaali elämänmelske, joka aluksi tuntui melkein kipuna. Sisäinen rauha säilyi arjessakin pitkään.



Tehtävä



Yli kymmenen vuoden ajan olen saanut olla luomassa seurakuntamme työntekijöille ja seurakuntalaisille hiljaisuuden kokemuksia. Seurakunta lähetti minut retriitinohjaajakurssille, jonka jälkeen olen ohjannut hiljaisuuden retriittejä leirikeskuksessamme pappi työparinani. Nykyään meitä on jo neljä koulutettua retriitinohjaajaa ja voimme järjestää useita viikonloppuretriittejä ja muita hiljaisuuden tapahtumia vuoden mittaan.



Tässä ajassa, jossa ihmiset etsivät yhä voimakkaampia ja rajumpia kokemuksia lävistämään kaiken kattavan turtumuksen, tässä ajassa hiljaisuus on vastakulttuuria. Se koskettaa ihmisen sielua lempeän tuulen tavoin. Se avaa suljettuja sydämiä, elvyttää tunne-elämää.

Hiljaisuuden siunaus säteilee arkeen voimaa antaen.