Mainiota, miten asiat muuttuvat vuosien ja kymmenten vuosien perspektiivillä. Tuntuu olevan ikuisuus - ja onkin (sukupolvi, kohta kaksi) - siitä, kun puhuttiin vain radio-, päivälehti- ja aikakauslehtijournalismista. Nykyään journalismi ja informaatioteknologia hedelmöittävät toisiaan. Kaiken kattavaksi yleistermiksi on putkahtanut media. Kehitys askeltaa nopeammin kuin ihminen perässä pysyy.



Mediasuhteeni alkuhämärä



Olen elänyt lapsuuteni 1950-luvun maaseudulla. Kotonani oli tuolloin radio, televisio hankittiin meille vasta 1970-luvulla. Paikkakunnan lehden lisäksi tilattiin seudullista päälehteä, valtakunnallista Maaseudun Tulevaisuutta ja kristillistä sanomalehteä Kotimaata. Aikakauslehtiä edustivat maahenkiset Pellervo ja Yhteishyvä. Kouluikäisenä sain oikein omalla nimellä Lasten Kuvalehden ja Isoveljelle tuli Joka Poika. Radiosta kuuntelin ehdottomasti kuunnelmat ja Lastentunnin. Kodissani suhde mediaan oli paljolti välttämättömyyden sanelemaa ja kristillishenkistä.



Itsenäistyvä mediasuhde



Aikuisena suhteeni mediaan on ollut – ainakin tietyiltä osin - yllättävän samankaltainen kuin lapsuuskodin. Televisio vain on vallannut radiolta pääroolin; meilläkin kokoonnutaan puoli yhdeksän uutisten ääreen kuin lapsuudessani iltauutisille ja sen jälkeiseen iltahartauteen. Toinen meistä on melkomoinen uutisaddikti - katsoo tai kuuntelee kaikki uutiset, mitkä kiinni saa. Hän kuuntelee myös radiota aktiivisesti samalla kun räpeltää tietokoneellaan ja lukee tapitarkkaan Hesarin. Mie luen paikkakunnan ykköslehden tarkimmin ja Hesarista lähinnä otsikot ja kulttuuriuutiset. Radion kuunteluni rajoittuu nykyään viikonloppuihin ja classic-kanavalle tai groovylle



Aikakausilehtiäkin on tilattu vielä toistaiseksi joitakin, vaikka molemmat valittelevat, ettei niitä ehdi aikanaan lukea. Suomen Kuvalehti ja Tiede ovat olleet kestosuosikkeja. Kotimaata luen, kun se tulee viran puolesta. Ammattilehdet tulevat työpaikalle (jossa niitä ei ehdi kuin silmäillä), väliin niistä kiinnostavimpia kantaa sitten kotiin ja lukee iltojensa iloksi (tämä on se välttämättömyysosasto). Toiselle tulee röykkiö Talouselämä ja Insinööriuutiset -tyyppistä mediaa, johon Mie taas en koske ns. viidenmetrinkepilläkään.



Mikä mediasuhteessa muuttuu ja miten?



Aikakauslehdet katoavat hiljalleen yksi kerrallaan kotiin tilatuista. Niitä ostetaan yhä useammin ’irtokarkkeina’ herätteenomaisesti. Meiltä on kadonnut mm. Tekniikan maailma ja Kotiliesi, jonka kaava-arkeista ja pitsinvirkkausohjeista sain eräänä päivänä tarpeekseni. Iltapäivälehtiä emme osta lainkaan (kommentoimme kyllä nähtyjä ’lööppejä’). Mediakauppiaille ei ole meistä iloa. Olemme jo kauan tavanneet sanoa puhelinmyyjille: ikävä kyllä hukkaatte aikaanne, sillä me emme periaatteesta tilaa emmekä osta mitään puhelimessa myytävää.



Nettiä en käytä kovin paljon kotioloissa. Joskus haen kirjallisuutta, teatteria tai matkoja koskevaa. Joitakin blogeja seurailen, suosikkilistaani on poimittu monista hyvistä blogeista: Pagistaan, Illuusia, Saaran blogi, Syksyisen kotimajakka, Varjofinlandia, Näkymä rannalta, Sadepuu, Ajatusviiva, Mirilla, Mennyt maailmani ja Kuukauden kuvat.



Kapeneeko valikoivan maailmankuva?



Luen yhä enemmän kirjoja ja myönnän kernaasti: vain sitä mikä miellyttää (runoja, esseitä, novelleja, aforismeja, matkakuvauksia, elämänkertoja, filosofiakirjallisuutta).

Katson televisiosta vain sellaisia ohjelmia, jotka oikeasti kiinnostavat. Olen sitä tyyppiä, joka sanoo gallup-kyselijälle seuraavansa (ja myös oikeasti seuraa) kulttuuriohjelmia (Voimala), dokumentteja (viimeksi, Burkhan takaa), englantilaissarjoja (nyt, Epäilyksen polttopiste), joitakin luonto-ohjelmia, joitakin ajankohtaisohjelmia (A-), keskusteluja (Punainen lanka, Inhimillinen tekijä), tiedejuttuja (Prisma).

Poliittiset ohjelmat yleensä ohitan, mutta Lauantaiseura on saanut armon silmissäni herrasmiestoimittaja Lehtilän sympaattisuuden takia.

Elokuvia katson mielelläni, tutkin aina kritiikit ja valitsen parhaista kiinnostavimmat. Kauhu- ja action-leffat jätän suosiolla muille.

Sarjoista seuraamme yhdessä Kotikatua, Everwoodia ja Teho-osastoa.

– Tästä voi päätellä jo helposti mikä ei kiinnosta: kilpailut ja erilaiset formaattiohjelmat, ikuisuussarjat ja ihmisten väkisinnauratus.



Maailmamme kuva laajenee liikkeellä olevan tiedon myötä koko ajan. Ajattelen, että on hyvä tietää missä mennään, mutta kaikesta ei tarvitse olla tarkkaan perillä. Vaikka tietäminen on tärkeä osa elämän sisältöä, arvostan ennen muuta ihmissuhteita, tunteita, läheisyyttä, inspiraation ja nautinnon hetkiä, luomisen kiihkeää iloa.