Miulla sattuu olemaan työkavereita, joiden työelämä on yhtä menoa ja tuloa. Käytävää, jonka varrella avoimin ovin toimistotöitä teen, kulkee edestakaisin omaan residenssiinsä Sähis. Ei tarvitse päätä kääntää tietääkseen, että siellä kulkee hän, sillä puheääni kuuluu ja sen taajuudesta tietää onko tulossa vai menossa (vrt. ambulanssin äänenkorkeuden muuttumisilmiö, oliko se Doppler vai mikä).
Jos käytävällä kuuluu kipitikipiti, se on Kriikuna mitä ilmeisimmin. Hänen on tiimiveturina nykyään ehdittävä kaikkiin niihin kokouksiin, joihin tiimiveturin pitää ja joihin Mie klonkkasin ikääntyvät (ei saa sanoa vanhat ;) luut lonksuen vielä viime syksynä ja keväällä. Jos käytävällä taas kuuluu tarmokas suihksuihk, se saattaa olla taannoin vauvalomalta virkapaikalleen palannut energinen Päivänsäde. Mikäli askellus tömpstömpsähtää, saapuu todennäköisesti Lillan laineet loiskien jostakin valtakuntansa äärilaidalta taloon. Mutta ihmeellisin kaikista meistä on Keiju, joka suorastaan leijuu, aineellistuen vaivihkaa sinne, missä häntä tarvitaan kulloinkin.
Tekevälle sitäpaitsi sattuu, sanotaan, Kriikunalle siis erittäin. Yhtenä syyskuun aamuna hän polki pyörällä töihin supervauhdikkaasti. Ihmeteltiin, kun ei alkanut kuulua päivystäjän paikalle, vaikka oli jo pihaan vilahtanut. Osoittautui, että kotoa lähtiessä pyörän tavarakorin laitaan napsautettu vaijerilukko oli saman tien lukinnut kassin koriin kiinni, mikä seikka valkeni työmaan pihassa. Lukon avainta ei löytynyt ei niin mistään. Siitäpä syntyi pieni pulma, kun kassi olisi pitänyt saada irti ja pyörä taas kiinni. Eikä ollut sitä avainta.
Eilen meillä oli kirjahyllyn siivoustalkoot, jonka tuloksena kärrättiin ylähyllyillä tomuuntunutta antiikinaikuista käsikirjastokamaa ja kansiomoskaa laatikkokaupalla pihan isoon roskikseen. Kriikuna lähti sille asialle, alettiin ihmetellä viipymistä. Viimein tämä ilmaantui hervottomasti naureskellen. Kipatessaan laatikkojen sisältöä yli roskiksen laidan hän oli huiskauttanut avainnipun kädestään roskikseen. Ei muuta kuin kaatamaan i s o n roskiksen sisältöä maahan, että pohjamutiin sinkoutuneet avaimet saatiin taas käyttövalmiuteen. Niin ja tietysti roskat sitten taas takaisin pönttöönsä.
Mitä lie johtopäätöksiä ohikulkijat tehneetkään seurakunnan diakonissasta.
(PS. Ai, mitenkö kassi saatiin irti. Älähän mitä, haettiin paikalle Päämies, joka ylivahtimestarin arvokkuudella saapui tongit kourassa ja napsautti lukkovaijerin poikki. Kassi saatiin irti ja pyörä lukittiin toisen kanssa samaan.
–No, enhän malttanut olla riekkumatta Kriikunalle työlaukun paljon kokenutta muotoa silmäillen : - mikset antanut napsauttaa kassin hihnaa, niin olisi saanut uuden laukun..hihii…tai korjannut arvotavarat kassista, nostanut pyörän ikkunan taakse ja seuraillut lystikseen, kuinka moni utelias päivän mittaan käy tarkastamassa kassin, hihii…)
Odotamme tietysti malttamattomina, mikä avaimiin liittyvä episodi on se kolmas, jota ei ole ilman toista, vai miten se menikään... Kas, eikö vain niin olekin, että toiselle sattunut sattumus on parhaiten hihityttävä sattumus (varsinkin, kun asianomainen itsekin hihittää).