Ikääntyvä runoilija ponnistelee runonteon kanssa. Itsestä tuntuu, että säilä on ruostumassa, sanat pakenevat ja metaforat ontuvat. Menneet uroteot, upeiden julkaistujen runoteosten rivi ei lohduta runoilijaa, joka yhä haluaisi luoda uutta. – Sitten:
Sinä katsot suurilla totisilla silmilläsi /maailman pohjasta /meidän lävitsemme/ maailman pohjaan /- emmekä me muistaneetkaan / että maailma on niin syvä. / Sinä katsot ja katsot /ja sitten yhtäkkiä, arvaamatta /liikahdat, olet liikkeessä/ ja rotevilla puolitoistavuotiaan lihaksillasi /kaadat maailman nurin.
Sukupolvien ketju tuo muutoksen: ikääntyvän miehen suru luomisvoiman ehtymisestä aukenee hiljalleen ihmettelyksi ja iloksi uuden elämän edessä. On maisteltava isovanhemmuutta eikä vain maisteltava vaan siemailtava, lopulta ihan heittäytyen siihen. Ja sen myötä löytyykin yllättäen uusi luovuus, tunteiden kepeä tanssi!
Sydänkesä. Mahtavat latvat. /Suunnaton kaiho, kaipaus /siihen, mikä on mennyt./ Ilo /siitä mikä on.
Lassi Nummen runot ovat olleet minulle tärkeitä. Nummen runoilijapersoona on laadultaan syvä ja vakava. Runot kalskahtavat selkeinä ja kirkkaina, joskus suorastaan jylhästi kumisten. Karheaa miehekästä hellyyttä ja herkkävireisyyttäkin löytyy. Ajan virrassa runoissa on säilynyt jokin karunkirkas ominaispiirre, tunnistettavuus, joka kutsuu hänen runojensa pariin yhä uudestaan.
* * *
Kaarina Valoaalto, Einen keittiö, Eines kök; Tammi, 2002
Työtoverilta muistoksi saatu runokirja osoittautui sekä hauskaksi että riipiväksi lukukokemukseksi. Helsingin Töölössä syntynyt ja siellä kasvanut runoilija palaa 1950-60 luvun lapsuutensa muistikuviin ja kokemuksiin. Runot paljastavat erikoislaatuisen perheen, joka lapsen kokemana näyttäytyy suorastaan kammottavassa valaistuksessa. Töölöläisten tuonaikaiseen elämään pääsin itsekin kurkistamaan opiskeluharjoittelun kotisairaanhoitojaksolla 1960-luvun lopulla.
Olen tutustunut Valoaallon runouteen ensimmäisestä, 1980 ilmestyneestä kokoelmasta lähtien. Hänellä on suomalaisten runoilijoiden joukossa ihan oma ääni. On mielenkiintoista havaita, miten se juuri tässäkin kokoelmassa viehättää: tuo arkinen, lähes proosamainen runokieli, kaikkien aistien mukanaolo, yllättävät sielunnäkymät, yhtäaikainen aforistisuus ja hilpeä kaaos. Tämän kokoelman myötä mukaan tulee vahva psykoanalyyttinen vire, oman historian ymmärtämisen halu.
” Äiti katsoi aina ohitseni. Hän ei nähnyt minua. Vaikka silmillä katsoi. En koskaan osunut näkökenttään, aina katse vinksahti, meni ohi. Ja minä jäin ulkopuolelle. Sivuun. Minun pääni oli väärä. Hiukset. Suu ja selkä. Mekko voi olla vinossa ja sukat kurtussa. Ne voi aina oikaista. Mutta kun koko ihminen on väärä. Sitä ei voi oikaista Jumalakaan. ”
” Liian voimakkaita tunteita kohdatessaan lapsi syväjäädyttää tunteensa. Minun tapauksessani jäädytys koski muistia. Muistista katosi paitsi ihmisiä, kokonaisia ajanjaksoja, viikkoja, kuukausia, sukulaisia, täysihoitoloita, juhlia, syntymäpäiviä, tapahtumia, häitä. Muistini saattoi valikoida kokonaisesta vuodesta kenties vain vadelmalimonadin värin läpinäkyvässä lasissa…jonkun miehen putoavat verryttelyhousut. Miten voi palauttaa muistiin jotain mitä ei muista? Kaikkien oliivien ja säilöttyjen paprikoiden ja kurkkujen ikävä lasipurkissa. Menneisyys pelkkä musta rengas. Unohduksen oviläppä. Menemisen pakoputki, tulemisen kaasu. ”
” Olohuoneen ja salin seinään osuva iltapäiväaurinko, seinät ikään kuin valaisevat valoa. Maalatut valkeat kiviseinät. Omituinen pysähtyneisyys, unelias kuolemankaltainen tila, keltainen aurinko, kivitalojen suodattama aurinko, nokisten kattojen taakse laukkaava kulissiaurinko, on korkeudestaan katsonut laskeutunut tänne, minun kotini seinälle ja sitä olen vastaanottamassa perheestäni vain minä. ”