Yksi kesäloman ystävätapaamisista kului m/s J.L. Runebergillä. Kauppatorilta ostettiin mansikoita evääksi ja astuttiin vanhaan laivaan. Miten paljon ystävyksillä voikaan olla puhuttavaa! Oleellinen osa kesän elämyksistä oli jaettavana, toisaalta tärkeintä oli kuitenkin yhdessäolo kauniissa merimaisemassa.

Porvoon risteilyllä ollaan maissa vain reilut pari tuntia. Tällä kertaa nautimme maissa aterian ja leivoskahvit ensin, niinpä ihastuttaviin puoteihin ei jäänyt aikaa kuin kurkistaa. Toisella kertaa voisi nauttia laivan mainiosta lohikeitosta niin perillä jäisi enemmän aikaa shoppailuun.

Aurinkoinen sää pilvistyi iltapäivällä, paluumatkalla pisaroi jo sade. Laivan pikkuisessa salongissa lämmitteli iloinen eläkeläisporukka. Ovelta kurkatessamme meitä viittoiltiin liittymään seuraan ja istahdimmekin toviksi. Siinäpä juttu lensi, vanha herra nauratti hioutunein taidoin naisvoittoista yleisöään. Vaimoa vieressä eivät jutut huvittaneet, ilmeestä näki hänen jo tottuneen.

Kannella kävellessämme tarttui toinen vanhempi herra melkein hihasta kiinni. Hänellä oli paljon kiintoisaa kerrottavaa eläkkeellä olostaan, harrastuksistaan ja entisistä töistään veturinkuljettajana. Hänenkin vieressään istui vaitonainen vaimo, virkkuutyö käsissään.

Tulin ajatelleeksi, mistä johtunee vanhenevien miesten voimakas kuulijan tarve ja puheissakin pilkahteleva hellyyden kaipuu. Miesten puheessa saattoi kuulla sanoittamattoman kysymyksen: enkö olekin tehnyt tärkeää työtä, olenhan ollut mies paikallani, olenhan vieläkin? Miksi vaimot vaikenevat?