Carlos Ruiz Zafón, Tuulen varjo, Otava 2004

On kirjakauppias ja poika, kertojaminä. On paikka, jota kutsutaan unohdettujen kirjojen hautausmaaksi. Isä antaa pojan valita kirjan sieltä ja poika valitsee – kohtalonsa. ”Olin varma, että tuo kirja oli odottanut minua siellä vuosikausia, luultavasti ennen kuin olin syntynytkään.”

Kirjan sisään kehräytynyt kirja, Tuulen varjo, pitää pihdeissään taitavan rakenteen, ajoittain lähes trillerimäisten juonenkäänteiden ja virtuoosisen sanankäytön voimalla. On kuin sipulia kuorisi: yhden tarinan sisällä kasvaa uusi ja sen sisällä taas uusi, kunnes henkilöt ja tapahtumat solmitaan taitavasti yhteen ja arvoitukset ja salaisuudet ratkeilevat.

Erityisesti pidin kirjoittajan tavasta sirotella elämänviisauksia puolihuolimattomasti tekstiin niin, että se näennäisestä keveydestään huolimatta oli antoisaa. Taito on sekin, että kauhistuttavien tapahtumien ja kohtaloiden kooste ei jätä raskasta oloa lukijalle. Todentuntua on riittävästi, vaikka tarina paikoin ryöstäytyykin villiin laukkaan.

Kirja on mitä parhainta lomaluettavaa, Otavan Loistopokkarit-sarjassa.