Kolmannen Huoneen Kynnyksellä

Lukijalle

noreply@blogspirit.com (Ellinoora) — Sun, 13 Aug 2006 18:35:00 +0200

Viimeisen työvuoden blogi on tullut tiensä päähän. On aika kiittää Sinua lukijani. Juttua on riittänyt omaksi ja muidenkin hämmästykseksi. Jos haluat jatkaa merkintöjeni parissa, uusi blogini löytyy nimellä Kolmas Huone. Se onkin sitten ensimmäisen eläkevuoden blogi J Tervetuloa kynnyksen yli!

*Ellinoora

Kysymyksiä ja vastauksia

noreply@blogspirit.com (Ellinoora) — Sun, 13 Aug 2006 14:15:00 +0200

Sahramille, joka haastoi vastaamaan ja kaikille muillekin kiinnostuneille.

Kirja, joka muutti elämäsi

En osaa ajatella, että mikään kirja olisi muuttanut elämääni. Kirjat ovat silti saattaneet vaikuttaa syvästikin ajatteluuni, mielipiteisiini, arvostuksiini. Elämä taas, sen käänteisiin vaikuttaa monien asioiden summa, ei mikään kirja yksinään.

Kirja, jonka olet lukenut useammin kuin kerran

Niitä on! Mongomeryn Runotyttö-sarjan olen lukenut useampaan kertaan, viimeksi viidenkympin nostalgiapuuskassa. Raamatun olen lukenut useaan kertaan, ensin siksi, että se ’kuului jotenkin asiaan’, sitten mielenkiinnosta. Muitakin on: Mellon Havahtuminen, Janssonin Muumi-kirjat, Hammarskjöldin Kiinnekohtia, Jungin Unia, ajatuksia, muistikuvia… Runohyllyjäni koluan jatkuvasti uudelleen.

Kirja, jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle

Tyhjän kirjan ja kynän.

Kirja, joka pistää pään pyörälle

Pääni ei mene kirjoista pyörälle (tee minua huikentelevaiseksi). Hilpeäksi kyllä voi tehdäkin. (Ks seur.)

Kirja, joka sai sortumaan nyyhkytyksiin

Liikutuksen kyyneleitä on tullut pyyhittyä monestikin, vaikkapa Paulo Coelhoa tai Richard Bachia lukiessa, ei sentään nyyhkytyksiin asti (onko se sortumista?). Ääneen olen kyllä naureskellut viimeksi Heli Laaksosen, Juhani Mäkelän ja Sinikka Nopolan kirjojen sekä Jukka Ukkolan ja Minna Lindgrenin pakinoiden parissa.

Kirja, jonka toivoisit kirjoitetun

Jaa’a. Jos muutama työn puitteissa tapaamani henkilö kirjoittaisi huikean tarinansa!

Kirja, jota et toivoisi kirjoitetun

Lukijahan voi aina valita.

Kirja, jota parhaillaan luet

Runoantologia Vuoroin minussa vanhuus, nuoruus (toim. Sirkka-Liisa Kivelä, Tammi 2005); Z. Topeliuksen Runot (WSOY 1949, 4.p.); Burnett, The Secret Garden (Wordsworth classics, 1993); Simeon Uusi Teologi (Valamon luostari, 2002)

Kirja, jonka aiot lukea

Wittgensteinin Filosofisia tutkimuksia. Kirja on ollut meneillään ainakin kolme vuotta. Olen sivulla 214. Kirjasta on tullut minulle sitkeyden haaste. Aion lukea sen loppuun (’vaikka henki menisi’), sitten voi alkaa taas alusta. Ei kannata kysyä, mitä olen Wittgensteinista ymmärtänyt.

Lomakirjoista parhain

noreply@blogspirit.com (Ellinoora) — Sat, 12 Aug 2006 20:40:00 +0200

Carlos Ruiz Zafón, Tuulen varjo, Otava 2004

On kirjakauppias ja poika, kertojaminä. On paikka, jota kutsutaan unohdettujen kirjojen hautausmaaksi. Isä antaa pojan valita kirjan sieltä ja poika valitsee – kohtalonsa. ”Olin varma, että tuo kirja oli odottanut minua siellä vuosikausia, luultavasti ennen kuin olin syntynytkään.”

Kirjan sisään kehräytynyt kirja, Tuulen varjo, pitää pihdeissään taitavan rakenteen, ajoittain lähes trillerimäisten juonenkäänteiden ja virtuoosisen sanankäytön voimalla. On kuin sipulia kuorisi: yhden tarinan sisällä kasvaa uusi ja sen sisällä taas uusi, kunnes henkilöt ja tapahtumat solmitaan taitavasti yhteen ja arvoitukset ja salaisuudet ratkeilevat.

Erityisesti pidin kirjoittajan tavasta sirotella elämänviisauksia puolihuolimattomasti tekstiin niin, että se näennäisestä keveydestään huolimatta oli antoisaa. Taito on sekin, että kauhistuttavien tapahtumien ja kohtaloiden kooste ei jätä raskasta oloa lukijalle. Todentuntua on riittävästi, vaikka tarina paikoin ryöstäytyykin villiin laukkaan.

Kirja on mitä parhainta lomaluettavaa, Otavan Loistopokkarit-sarjassa.

Risteilyllä

noreply@blogspirit.com (Ellinoora) — Wed, 09 Aug 2006 15:15:00 +0200

Yksi kesäloman ystävätapaamisista kului m/s J.L. Runebergillä. Kauppatorilta ostettiin mansikoita evääksi ja astuttiin vanhaan laivaan. Miten paljon ystävyksillä voikaan olla puhuttavaa! Oleellinen osa kesän elämyksistä oli jaettavana, toisaalta tärkeintä oli kuitenkin yhdessäolo kauniissa merimaisemassa.

Porvoon risteilyllä ollaan maissa vain reilut pari tuntia. Tällä kertaa nautimme maissa aterian ja leivoskahvit ensin, niinpä ihastuttaviin puoteihin ei jäänyt aikaa kuin kurkistaa. Toisella kertaa voisi nauttia laivan mainiosta lohikeitosta niin perillä jäisi enemmän aikaa shoppailuun.

Aurinkoinen sää pilvistyi iltapäivällä, paluumatkalla pisaroi jo sade. Laivan pikkuisessa salongissa lämmitteli iloinen eläkeläisporukka. Ovelta kurkatessamme meitä viittoiltiin liittymään seuraan ja istahdimmekin toviksi. Siinäpä juttu lensi, vanha herra nauratti hioutunein taidoin naisvoittoista yleisöään. Vaimoa vieressä eivät jutut huvittaneet, ilmeestä näki hänen jo tottuneen.

Kannella kävellessämme tarttui toinen vanhempi herra melkein hihasta kiinni. Hänellä oli paljon kiintoisaa kerrottavaa eläkkeellä olostaan, harrastuksistaan ja entisistä töistään veturinkuljettajana. Hänenkin vieressään istui vaitonainen vaimo, virkkuutyö käsissään.

Tulin ajatelleeksi, mistä johtunee vanhenevien miesten voimakas kuulijan tarve ja puheissakin pilkahteleva hellyyden kaipuu. Miesten puheessa saattoi kuulla sanoittamattoman kysymyksen: enkö olekin tehnyt tärkeää työtä, olenhan ollut mies paikallani, olenhan vieläkin? Miksi vaimot vaikenevat?

Runojen kanssa

noreply@blogspirit.com (Ellinoora) — Mon, 07 Aug 2006 17:10:00 +0200

Lassi Nummi, Olemassa toisillemme, Otava 2003

Ikääntyvä runoilija ponnistelee runonteon kanssa. Itsestä tuntuu, että säilä on ruostumassa, sanat pakenevat ja metaforat ontuvat. Menneet uroteot, upeiden julkaistujen runoteosten rivi ei lohduta runoilijaa, joka yhä haluaisi luoda uutta. – Sitten:

Sinä katsot suurilla totisilla silmilläsi /maailman pohjasta /meidän lävitsemme/ maailman pohjaan /- emmekä me muistaneetkaan / että maailma on niin syvä. / Sinä katsot ja katsot /ja sitten yhtäkkiä, arvaamatta /liikahdat, olet liikkeessä/ ja rotevilla puolitoistavuotiaan lihaksillasi /kaadat maailman nurin.

Sukupolvien ketju tuo muutoksen: ikääntyvän miehen suru luomisvoiman ehtymisestä aukenee hiljalleen ihmettelyksi ja iloksi uuden elämän edessä. On maisteltava isovanhemmuutta eikä vain maisteltava vaan siemailtava, lopulta ihan heittäytyen siihen. Ja sen myötä löytyykin yllättäen uusi luovuus, tunteiden kepeä tanssi!

Sydänkesä. Mahtavat latvat. /Suunnaton kaiho, kaipaus /siihen, mikä on mennyt./ Ilo /siitä mikä on.

Lassi Nummen runot ovat olleet minulle tärkeitä. Nummen runoilijapersoona on laadultaan syvä ja vakava. Runot kalskahtavat selkeinä ja kirkkaina, joskus suorastaan jylhästi kumisten. Karheaa miehekästä hellyyttä ja herkkävireisyyttäkin löytyy. Ajan virrassa runoissa on säilynyt jokin karunkirkas ominaispiirre, tunnistettavuus, joka kutsuu hänen runojensa pariin yhä uudestaan.

* * *

Kaarina Valoaalto, Einen keittiö, Eines kök; Tammi, 2002

Työtoverilta muistoksi saatu runokirja osoittautui sekä hauskaksi että riipiväksi lukukokemukseksi. Helsingin Töölössä syntynyt ja siellä kasvanut runoilija palaa 1950-60 luvun lapsuutensa muistikuviin ja kokemuksiin. Runot paljastavat erikoislaatuisen perheen, joka lapsen kokemana näyttäytyy suorastaan kammottavassa valaistuksessa. Töölöläisten tuonaikaiseen elämään pääsin itsekin kurkistamaan opiskeluharjoittelun kotisairaanhoitojaksolla 1960-luvun lopulla.

Olen tutustunut Valoaallon runouteen ensimmäisestä, 1980 ilmestyneestä kokoelmasta lähtien. Hänellä on suomalaisten runoilijoiden joukossa ihan oma ääni. On mielenkiintoista havaita, miten se juuri tässäkin kokoelmassa viehättää: tuo arkinen, lähes proosamainen runokieli, kaikkien aistien mukanaolo, yllättävät sielunnäkymät, yhtäaikainen aforistisuus ja hilpeä kaaos. Tämän kokoelman myötä mukaan tulee vahva psykoanalyyttinen vire, oman historian ymmärtämisen halu.

” Äiti katsoi aina ohitseni. Hän ei nähnyt minua. Vaikka silmillä katsoi. En koskaan osunut näkökenttään, aina katse vinksahti, meni ohi. Ja minä jäin ulkopuolelle. Sivuun. Minun pääni oli väärä. Hiukset. Suu ja selkä. Mekko voi olla vinossa ja sukat kurtussa. Ne voi aina oikaista. Mutta kun koko ihminen on väärä. Sitä ei voi oikaista Jumalakaan. ”

” Liian voimakkaita tunteita kohdatessaan lapsi syväjäädyttää tunteensa. Minun tapauksessani jäädytys koski muistia. Muistista katosi paitsi ihmisiä, kokonaisia ajanjaksoja, viikkoja, kuukausia, sukulaisia, täysihoitoloita, juhlia, syntymäpäiviä, tapahtumia, häitä. Muistini saattoi valikoida kokonaisesta vuodesta kenties vain vadelmalimonadin värin läpinäkyvässä lasissa…jonkun miehen putoavat verryttelyhousut. Miten voi palauttaa muistiin jotain mitä ei muista? Kaikkien oliivien ja säilöttyjen paprikoiden ja kurkkujen ikävä lasipurkissa. Menneisyys pelkkä musta rengas. Unohduksen oviläppä. Menemisen pakoputki, tulemisen kaasu. ”

” Olohuoneen ja salin seinään osuva iltapäiväaurinko, seinät ikään kuin valaisevat valoa. Maalatut valkeat kiviseinät. Omituinen pysähtyneisyys, unelias kuolemankaltainen tila, keltainen aurinko, kivitalojen suodattama aurinko, nokisten kattojen taakse laukkaava kulissiaurinko, on korkeudestaan katsonut laskeutunut tänne, minun kotini seinälle ja sitä olen vastaanottamassa perheestäni vain minä. ”